Tate Britain tarjoaa hienon kattauksen yhden 1800-luvun kiinnostavimman taiteilijan, James McNeill Whistlerin tuotantoa. Hänet tunnetaan öljymaalauksista, mutta monipuoliselta lahjakkuudelta on esillä myös grafiikkaa, piirustuksia ja sisustussuunnitelmia. Taiteessaan Whistler oli aikaansa edellä oleva kokeilija, joka ei kaihtanut julkista polemiikkia.
Whistlerin tunnetuin työ on valkoisen, harmaan ja mustan sävyillä maalattu muotokuva taiteilijan äidistä, Anna McNeill Whistleristä, joka muutti Lontooseen pakoon Yhdysvaltain sisällissotaa. Vakavailmeinen nainen on kuvattu profiilista suruasussa, jota hän piti yli 20 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Teoksen molemmilla puolilla on perhekuvia, Whistelerin omakuva ja maalaus hänen veljestään Williamista.
Taiteilija omakuvat eri kausilta: ”Arrangement in Gray: Portrait of the Painter”, c. 1872 (työn omistaa Detroit Institute of Art) ja ”Gold and Brown: Self-Portrait”, c. 1896-8 (National Gallery of Art, Washington). Maalauksissa näkyy Rembrandtin vaikutusta. Photo: Auli Valpola.
Yhdysvalloissa syntynyt Whistler muutti lapsena Pietariin, kun hänen insinööri-isänsä George Washington Whistler palkattiin toteuttamaan Pietari-Moskova-rautatietä. Poikanen opiskeli taidetta yksityisopettajien johdolla ja Pietarin taideakatemiassa, ja hänen varhaisia luonnoksiaan on näyttelyssä esillä ensi kertaa. Isän kuoltua perhe palasi Yhdysvaltoihin, missä Whistler kävi huonolla menestyksellä sotilasakatemiaa.
21-vuotiaana Whistler taiteilijankutsumuksestaan vakuuttuneena muutti Pariisiin. Hänen tuttavapiiriinsä kuului maineeseen nousseita ranskalaistaiteilijoita, kuten Edgar Degas, Édouard Manet ja Gustave Courbet, ja runoilija Charles Baudelaire.
Whistlerin ”Scene from Bohemian Life”, 1855-57 (The Art Institute of Chicago). Hänen inspiraationaan oli Henry Murgerin romaani Boheemielämää. Photo: Auli Valpola.
Sittemmin Lontooseen asumaan muuttanut nuori Whistler matkusteli kahden maan välillä ja maalasi niin maisemia Ranskan rannikolla kuin urbaanimpia näkymiä Thamesin rannoilla. Hänen tyylinsä muuttui vähemmän realistiseksi, eikä hän kopioinut luontoa tarkkaan. Hän korosti valoa ja tunnelmaa ja työsti maalauksiaan studiossaan. Hän sanoi, että ”luonto on harvoin oikeassa”. Hän maalasi Lontoon savusumuista ilmapiiriä ja siltoja, mihin aiheisiin Claude Monet myöhemmin tarttui.
”Wapping”-maalauksessa Whistler kuvaa purjeveneiden täyttämää Thamesia ja sataman varastorakennuksia Rotherhithessä. Etualalla pubin terassilla lepohetkeä viettää kolme työntekijää, jotka todellisuudessa olivat taiteilijan ystäviä. Kahden miehen lisäksi kuvassa on punatukkainen nainen, Whistlerin malli ja rakastajatar, irlantilaissyntyinen Joanna Hiffernan, joka esiintyy useissa näyttelyn tauluissa.
”Wapping”, 1860-64 (National Gallery of Art, Washington). Photo: Auli Valpola.
Whistler maalasi rohkeilla pensselinvedoilla ennen kuin impressionismi nousi tyylisuunnaksi. Hän kokeili, hän raaputti, hän kaatoi maalia kankaalle. Jotkut aikalaiset arvostelivat hänen töitään siitä, että niistä puuttui loppusilaus, mutta kiitosta hän sai töiden eloisuudesta.
Näyttelyn kuraattori Carol Jacobin mukaan Whistlerin pensselinjäljestä tuli yhä spontaanimpaa. ”Hänen koko urastaan näemme, miten hän käyttää yhä harvempia pensselinvetoja, jotka ovat huolellisesti valittuja. Joissakin näissä maalauksissa on isoja alueita, joissa pohjakangas on näkyvissä. Ihmiset ja paikat nousevat yhä merkittävämmin esiin”, Jacob totesi näyttelyn mediaesittelyssä.
Kuraattori Carol Jacobin taustalla on ”Red and Black: The Fan”, 1891-96 (The Hunterian, University of Glascow). Mallina oli veljen vaimo Edith Birnie Philip. Photo: Auli Valpola.
Näyttelyssä on esillä poikkeuksellisen suurin kokoelma Nocturne-sarjan maisemia. Whistler lainasi musiikitermiä maalauksille, joiden sävyt vaihtelevat ilta-auringon kajosta tummaan yöhön. Hän aloitti sarjan Valparaisossa, Chilessä ja se päättyi Venetsiaan, Italiaan. Lontoon Nocturne-maalaukset hän on tehnyt studiossaan muistikuviensa pohjalta havainnoituaan kohdettaan paikan päällä.
”Nocturne: Blue and Silver – Chelsea”, 1871 (Tate Britain). Taiteilija on signeerannut taulun tyylitellyllä perhosen kuvalla. (Liu’uta ylös ja alas pyöreästä nappulasta). Photo: Auli Valpola.
Whistler oli taipumaton taiteessaan ja mielipiteissään. Tunnetuin julkinen kiista koski hänen maalaustaan ”Nocturne: Black and Gold – The Fire Wheel”. Se kuvaa Chelsean yöllistä Cremorne-puistoa, jossa oli muodikasta kokoontua, nauttia konserteista, tanssista ja pimeän tultua ilotulituksista. Lähes mustasta työstä erottuvat lähinnä vain valopilkut, ilotulitteiden säihkyvät kipinät ja erityisesti pyörivä ilotulite.
Aikansa johtava taidearvostelija John Ruskin ei ollut innostunut Whistlerin uranuurtavasta, lähes abstraktista työstä vaan totesi hänen ”heittäneen maalipurkin yleisön kasvoille”. Tästä suivaantunut taiteilija haastoi Ruskinin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Whistler voitti jutun, mutta hänelle myönnettiin vain symbolinen, pienin mahdollinen ”farthingin” eli pennin neljänneksen suuruinen korvaus. Korkeat oikeudenkäyntikulut jaettiin, mikä johti siihen, että Whistler kärsi konkurssin.
Työn konservoinnissa vahvistui, ettei taiteilija roiskinut maalia vaan hän oli maalannut tarkkaan pienellä pensselillä ilotulitteiden kipinät. Röntgenkuvassa näkyi, että hän oli tehnyt joistakin ensin suurempia ja sitten pienentänyt niitä.
”Nocturne: Black and Gold – The Fire Wheel”, 1875 (Tate). (Liu’uta ylös ja alas pyöreästä nappulasta.) Photo: Auli Valpola.
Whistler teki myös sisustussuunnittelua, ja toinen julkinen kiista liittyi tähän työhön. Hänet oli palkattu viimeistelemään upporikkaan laivanvarustajan Frederick R. Leylandin ruokasalia, joka oli jäänyt kesken arkkitehdin sairastuttua. Innoissaan Whistler teki täysin uuden sisustuksen, mistä Leyland suuttui. Hän ei halunnut maksaa sovittua palkkiota, mikä pahensi taiteilijan taloudellista tilannetta. Riidan tuloksena Whistler maalasi huoneeseen kaksi taistelevaa riikinkukkoa, joista toinen edusti rahaa ja toinen taidetta. Näyttelyyn on tehty kopio alkuperäisestä riikinkukkohuoneesta, joka on nähtävissä Freer-taidegalleriassa Washingtonissa.
Whistler loi vuosina 1876-77 riikinkukkohuoneen, viralliselta nimeltään ”Harmony in Blue and Gold: The Peacock Room”, jonka kopio on näyttelyssä. Taistelevia riikinkukkoja esittävän seinänmaalauksen nimi on ”Art and Money; or, The Story of the Room”. Photo: Auli Valpola.
Konkurssinsa jälkeen Whistler siirtyi Venetsiaan tekemään tilaustyönä sarjan etsauksia. Loppuelämänsä ajan taiteilija matkusti Britannian ja Euroopan kohteiden välillä ja myös Pohjois-Afrikassa. Hän tutki eri tekniikoita, öljy-, vesi- ja pastellivärejä, etsauksia ja litografioita. Hän etsi epätavallisia kohteita ja tavallisten ihmisten elämää. Hän järjesti omien töidensä ja yhteisnäyttelyitä tuon ajan tyylistä poiketen minimalistisissa tiloissa, vaaleilla galleriaseinillä.
Whistler palasi maalaamaan muotokuvia, joita tunnetut henkilöt ja aristokraatit myös tilasivat häneltä. Taiteilija ei välittänyt viimeistellystä tarkkuudesta, vaan pyrki muihin esteettisiin arvoihin. Aina hän ei ollut tuloksiinsa tyytyväinen, vaan hänen kerrotaan parannelleen töitään vielä senkin jälkeen, kun ne oli maksettu ja pidetty näytteillä.
Whistleriä kiehtoi japanilainen kulttuuri ja taide, ja monissa tauluissa on selkeitä viittauksia tähän kiinnostukseen. Näyttelyssä on myös esillä taiteilija keräilemää itäaasialaista keramiikkaa, japanilaisia grafiikkaa ja taiteilija suunnittelemia huonekaluja. Aasialaisen taiteen ja merkkikielen vaikutusta oli myös se, että Whistler alkoi signeerata työnsä sukunimensä sijaan tyylitellyllä perhosen kuvalla, jonka muoto muuttui ajan myötä.
Whistler myös kehitteli taideteorioita, joita julkaistiin kirjasina. Hän piti huomiota saaneen ”Mr Whistler’s Ten O’Clock” -luennon, jonka voi nähdä videolla näyttelijän esittämänä.
James McNeill Whistler -näyttely on avoinna 27.9.2026 asti, Tate Britain, Millbank
London SW1P 4RG.
BRITTIBITIT 
Jätä kommentti