Yhden tunnetuimman Britannian nykytaiteilijan, Tracey Eminin töiden tähän asti suurin näyttely levittäytyy Tate Modernin saleihin. Emin ei päästä helpolla katsoja, joka kohtaa hänen koko elämänsä kärsimyksen kirjon maalauksina, veistoksina, installaatioina, applikaatiotöinä, teksteinä ja videoina.

Kukaan muu ei pystyisi tekemään tällaista näyttelyä kuin Tracey Emin. Ilmaisutavat vaihtelevat, mutta keskiössä on aina yksi aihe, Tracey Emin. Hän on käynyt läpi rankat lapsuus- ja nuoruusvuodet, repivän taiteilijaelämän ja vakavan sairauden. Eminin aiheita ovat raiskaus, abortti, epäonnistuneet miessuhteet, avanneleikkaus ja kuolemanpelko. Hän ei häpeä näyttää intiimeimpiä kohtiaan tai kertoa paljastavimpia tapahtumia elämästään.  

Emin nousi laajempaan tietoisuuteen yhtenä nuorten brittitaiteilijoiden eli YBA-ryhmän taiteilijana, joita erityisesti galleristi ja taiteenkeräilijä Charles Saatchi edisti. Kohu nousi siitä, kun vuonna 1999 Eminin työ ”My Bed” oli maan arvostetuimman taidepalkinnon, Turner Prizen ehdokkaan. Työhön kuului sijaamaton vuode, jonka vieressä oli monenlaista rojua, kuten tupakannatsoja, tamponeja, kondomeja, raskaustesti, votkapulloja ja pehmoleluja. Sänky on nytkin näytteillä, mutta jotenkin se näyttää kesyyntyneen.

Tracey Eminin ”By Bed” vuodelta 1996, herätti keskustelun siitä, onko sottainen vuode taidetta. Kuva on näyttelyn esittelystä medialle. Photo: Auli Valpola

Vanhempiin töihin kuuluu erilaisin tekstein kirjailtuja peittoja ja tuoli, joka on isoäidin perintöä. Yksi applikoitu työ viittaa vuoteen 1977, jolloin 13-vuotias Tracey joutui raiskauksen uhriksi. Toinen peitto on abortin aakkosia, mitä tehdä ja mitä ei. Kaksi Eminin läpikäymää aborttia ovat traumaattisia kokemuksia, jotka ovat aiheina muissakin töissä, kuten ”How it feels” -videossa.

Applikoitu peitto ”No chance (WHAT A YEAR)”, 1999 kertoo Tracey Eminin vaikesta vuodesta, kun hän oli 13-vuotias.

Erilliseen tilaan pystytetty installaatio ”Exorcism of the Last Painting I Ever Made” kuvaa tilaa, jossa Emin työskenteli vuonna 1996 selvitelläkseen mutkikasta suhdettaan maalaamiseen. Taiteilija oli maalaamatta vuosia sen jälkeen, kun hän ei kestänyt maalien ja tärpätin hajua tultuaan raskaaksi.

Viime vuosina Emin on keskittynyt maalaamaan suurikokoisia töitä, joissa keskeisenä ovat naishahmot ja joista hallitsevana värinä katsojan silmille ryöpsähtää verenpunainen. Työt kertovat, miten taitavasti Emin hallitsee viivankäytön. Voimakkain vedoin tehdyt näyttävät spontaaneilta.

”I never Asked to Fall in Love – You made me Feel like This” – En koskaan pyytänyt rakastua – Sinä sait minut tuntemaan näin, vuodelta 2019.

Teosten naishahmot mieltyvät Tracey Eminin kuviksi hänestä itsestään. Muut hahmot ovat saaneet pienen sivuosan, kuten jokunen kasvoton mies, taka-alalla oleva kissa tai kuva laatikosta, jossa ovat äidin tuhkat.

Toinen uudehko alue ovat pronssiveistokset, joista suurin osa on pieniä naishahmoja. Näyttelyn loppupuolella on hätkähdyttävän suurikokoinen nainen, käsi jalkovälissä ja alla miehen pää. Vaikka maalaukset ja patsaat kuvaavat alastomia ihmisiä ja seksuaalisia teemoja, niistä huokuu hyvin vähän eroottisuutta, enemmänkin tiettyä rujoutta ja ahdistuneisuutta.

Pronssiveistos ”I Will Not Be Alone”, 2025 – En ole yksin. Yläpuolen neonteos vuodelta 2004 kertoo: -Tavataan taivaassa. Odotan sinua. Photo: Auli Valpola

Näyttelyn nimi kertoo uudesta elämästä, jonka taiteilija kokee saaneensa selviydyttyään virtsarakon syövästä, joka vaati lantion alueen laaja-alaisen leikkauksen. Taiteilija on palannut kotiseudulleen Margateen. Hän on perustanut sinne taidekoulun ja rahoittanut sosiaalisia projekteja.

Tate Modernilta ovat puuttuneet viime vuosina menestysnäyttelyt, ja viime tilivuonna tulos painui miinukselle. Tracey Eminin näyttely saattaa nyt tuoda väkeä ihmettelemään, ihailemaan ja varmaan myös paheksumaan.

Tracey Emin: A Second Life, 31.8.2026 asti, Tate Modern, Bankside, London SE1 9TG

                                           ***

Jos etsii toisentyyppistä taide-elämystä, Tate Modernin kokoelmista löytyy paljon katsottavaa, ja myös vanhan voimalan ja uuden rakennuksen arkkitehtuuria kannattaa tutkia.

Katsomisen arvoinen on turbiinihallin installaatio, jonka tekijä on Norjan saamelainen Máret Ánne Sara. Työhön kuuluu ohuista puista rakennettu aitauksen ja labyrintin välimuoto, jonka sisällä on poronnahkojen peittämiä penkkejä ja kuuntelupisteitä. Keskeisenä on huoli perinteisen elämänmuodon ja poroelinkeinon katoamisesta ilmastonmuutoksen, kaivostoiminnan ja muiden uhkien edessä.

Máret Ánne Sara 12. 4.2026 asti, Tate Modernin turbiinihallissa.